Tässä pitkästä aikaa kirjotellessa.
En oo oikein jaksanu kirjottaa tänne tai edes tienny mitä kirjottaisin, mun pää on täysin pyörällä kaikesta. Ihan hyvin mulla menee muuten, mutta vähän paineita koulusta ja tässä parin päivän sisään oon ajatellut jonkin verran iskää. Enemmän kun yleensä. Se tuntuu niin väärältä, että se ei enää oo täällä. Vaikkakin se teki itse päätöksensä elämässään, silti se on niin epäreilua, että niin kävi. En koskaan haluais kenenkään kokevan sitä tunnetta, kun menettää oman läheisensä. En tullu aina iskän kanssa hirmu hyvin toimeen, riideltiin usein, mutta mä kuitenkin rakastin, rakastan sitä. En vaan koskaan sanonu sitä tarpeeks usein, vai sanoinkohan sitä edes koskaan?
Nyt tässä lähiaikoina oon kuullut kuinka mun ystävän isä kuoli ja kaverin kaverin isäkin. Tänään tuli vaan hirvee olo siitä kaikesta. Aloin miettiin mitä asioita oisin voinu tehdä toisin, mitä olisin voinu sanoo riitelyn sijaan. Ja jos mä saisin yhden toiveen joka toteutuis, oli se mikä vaan, niin en toivois rahaa, kestävää parisuhdetta, asuntoo, en koulumenestystä.. En mitään noista, vaan toivoisin että saisin iskän vielä takas. Mutta sitä on turha toivoo, koska se ei koskaan tuu toteutuun.
Niin monet asiat jäi tekemättä ja sanomatta, niin monet päivät ja reissut tuli pilattua riitelyn takia.
Tiedän, että pystyn puhuun koko asiasta aika helposti, mutta vaikka sanonki että oon sulattanu jo sen asian ettei iskää enää oo muutaku muistoissa, niin enhän mä taida oikeesti olla sulattanut sitä vielä vähän päälle neljänkään vuoden jälkeen kokonaan.
Mutta vaikken oo sulattanut koko asiaa, niin mä tiedän että vielä joku päivä niin käy. Että pystyn sulattaan koko asian, mutten koskaan hyväksymään sitä.
Mulla vaan on niin tajuton ikävä iskää.
Sillä oli aika samankaltanen huumorintaju kun mulla, äite aina sanoo että oon luonteelta ku ilmetty isäni. Samanlainen jääräpää.
Muistan kuinka käytiin iskän ja mun pikkuveljen kanssa aina Puuhamaassa kesäsin ja Mustavuorella juomassa kaakaoo ennen talven tuloo. Muistan kuinka iskä opetti mua ajaan autoo, hakkaan puita, ampuun kiväärillä ja oleen tyttö joka osaa puolustaa itseään sanoilla ja teoilla tarpeen tullen.
Muistan iskän äänen, joka enää vaan kaikuu pään sisällä kun yritän kuvitella iskän puhuvan. Muistan sen pömppömahan jota käytin pienempänä rumpuna.. Ja sen hymyn, ilkikurisen hymyn. Aina pilke silmäkulmassa kun iskä päätti pilailla taas. Muistan paljon asioita, mutta ne on vaan muistoja jotka unohtuu sitä enemmän mitä enemmän aikaa kuluu.
Mulla on niin ikävä sitä kaikkee. Koko ihmistä ja niitä päiviä mitä yhessä vietettiin.
 |
| Timo Tapani Salmi 16.6.1971 - 3.12.2008 |
Tiedän että olin tyhmä kun suutuin taas, kaikki ne sanat vaan tunki mun suusta ulos. Mutten mä niitä tarkottanut. En vaan koskaan saanu korjata mun sanoja, pyytää anteeks ja kertoo kuinka paljon rakastan. Ja tietty, mulla oli 12 vuotta aikaa osottaa isälle, että välitän siitä ja arvostan sitä semmosena kun se olikin, mutten koskaan tehny sitä, ainakaan kunnolla. Ja se että mun viimeset sanat sille oli niin julmat, kylmät ja vihaset... Mä en pysty unohtaan sitä, en pysty antaan anteeks itelleni etten vaivautunu soittaan ja pyytään anteeks. Vaikka kuinka mulle sanotaan, että iskä varmasti tiesi mun rakastavan sitä ja blaablaa. Ehkäpä se tiesikin, mutta entä jos ei? Kukaan ei voi tietää.
"Mä vihaan sua, painu vittuun mun elämästä!"
"Mä rakastan sua ja toivon että muistat sen aina, kävi miten kävi."
Kumpa voisinkin vaihtaa sanomani viimeset sanat toisiin.
Tän kaiken jälkeen aloin uskoon sanontaan, "Kaiken arvon tajuaa vasta kun sen menettää."
Mä tiesin kyllä aina rakastavani iskää, mutta mä en vaan koskaan näyttäny sitä. Enkä aina tainnu myöntää sitä edes itelleni.
Ajattelin ensin etten puhuis koko asiasta, koska mä toisaalta en vaan halua. Mutta toisaalta tiedän, että mun on pakko avautua jossain tai jotenkin, mun vaan täytyy. Tästä piti tulla ilonen postaus, mutta mä en nyt vaan jaksa edes yrittää alkaa väsään sellasta.
Teen sen vaikka huomenna, tai ylihuomenna, tai ens viikolla. Kuitenkin, mä teen sen vielä tässä jossain piakkoin, että kerron muitakin kuulumisia.
Nyt vaan ei innosta.
Mä haluan vaan röökille ja nukkuun, mä en jaksa edes alottaa fysiikan projektityötä minkä pitäis olla ylihuomenna valmis ja palautettuna koululle.. Suoraan sanottuna ei vittuakaan kiinnosta.
Jotkut varmaan ajattelee, että mun iskä varmasti haluais mun olevan onnellinen, eikä niin että vaan mietin sen perään ja tällee. Oon tietty itekin sitä mieltä, eikä tää postaus tarkota ettenkö ois jo huomenna naama virneessä tuola jossain, mulla vaan ei oo tän hetkinen fiilis niin upee.
Kuulemma jokaine asia tapahtuu syystä, olis tosi kiva tietää miks näin sitte piti käydä.
Okei joo mää painun nyt suoraan nukkuun. Ei tästä tuu mitään.
-Sara
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti